Tämän
aikana kun olin pieni tyttö, olit minun aurinkoiset kesät Tallinnan
lähellä yhden vanhan talon pihalla. Siellä oli metsä, peltoa ja
niityt, meri olin ihan vieressä – mutta ei ainoa muuta ihmista –
kaupunki oli vielä kaukana – 10km. Mä olin tosi onnellinen ja
iloinen – minulla oli oma turvallinen paikka.
Aika
lähtii edäisi, minä kasvoin. Kun menin ensimäistä kerta
naimisiin täti lahjoiti tämän talon minulle ja mitä minä itse
tekin – leikkasin oman lapsuudeni rikki. Virossa oli tullut uusi
aika ja enäm ei ollut turvallinen asua metsassa. Meidän pihan
ympäri rakennetiin aita – 2m korkea. Minä oli yhdellä puollella,
vapaus ja avaruus toisella puolella.
Samaan aikana halusivat myös toiset ihmiset asua siellä missä minä olin. Kaikki
paikat mitatiin ja maa leikattiin paloiksi. Uudet talot kasvaisit
kuin sienet sateen jälkeen. Rauha ei enää ollut. Polku kotiin ei
ollut meidän oma. Ei voinut enää mennä minne vaan – kaikki
hyvät siene ja marjan paikat olit toisten pihassa. Minun lapsuudeni
oli kadonnut – tämä aika oli ohi.
Mä
muutin toisen paikka, missä meillä oli 21 ha maata ja talo oli
meidän maan keskellä – että ei joku muu sais tulla ja otta minu
vapauteni itsellesi ...
Marianne
02.03.2020.v
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti