Huomiota tarvitseva henkilö välttää huomiota

Kääntäjä käänsi

Huomiota epätoivoisesti kaipaava henkilö tekee todellisuudessa kaiken välttääkseen joutumista yleisöhuomion keskipisteeseen. Hän haluaa kyllä tuntea läheisen henkilön läsnäoloa, tunteakseen itseänsä tärkeäksi, mutta Maailman edessä hän tekee kaiken voitavansa tullakseen näkymättömäksi ja huomamattomaksi, koska hän ei siedä hänelle suunnattuja katseita. Hän horjuu jatkuvasti kahden ääripään välillä - huomatkaa minua ja älkää huomatkaa minua. Hänellä on kyllä halua tulla huomatuksi, mutta myös pelko siitä, mitä tapahtuu, kun hän joutuukin huomion keskipisteeseen. Elämä kuitenkin heittää hänelle haasteita, hän saa huomiota ja mahdollisuuden olla johtaja, seisoa ihmisten edessä, suorittaakseen testin, rohkeana olemisessa ja muiden katseiden edessä avautumisessa.

Ehkä on joskus ollut hetki, jolloin hän tunsi niin paljon kipua, että pelkäsi henkensä edestä. Tätä kipua ei huomattu, eikä häntä autettu selviytymään. Voi olla, että hän uskalsi kysyä apua tai sitten ei uskaltanut. Sen jälkeen hän rakensi kipunsa ympärille muurit, eikä enää antanut itsellensä lupaa tuntea kipua ja siihen liittyviä tunteita. Nyt hän uskoo, että hajottamalla seinät ja päästämällä kivun muurien sisältä ulos hän hukkuisi siihen.

Hänen sisällänsä on niin paljon huomiokipeyttä, että minne ikinä hän menisi tai missä olisi, hänestä tuntuu aina, että kaikki katselevat ja seuraavat häntä, aivan kuin hän olisi parrasvalossa. Tämä tunne seuraa häntä jopa silloinkin, kun ketään ei ole lähellä, koska muut ovat kuitenkin läsnä, vaikuttamassa hänen elämässään. Julkisessa tilassa ollessa hänen pääasiallinen ajatuksensa on - miltä hän näyttää ja näkyy muille. Hän ei pystyy keskittymään, olemaan vapaa, olemaan oma itsensä, koska hän näkee muiden katseita kaikkialla. Kaikki hänen ympärillään on arvostelua -muiden silmissä, sanoissa ja teoissa. Kun kaikki arvostelevat, hän luulee lopultakin olevansa juuri arvostelujen mukainen, koska muut näkevät hänet juuri sellaisenaan. Hän ei kuuntele tai tunne itseään. Hän saattaa vihata itseään, mutta hän ei pääsee eroon tuosta tunneriippuvuudesta.

Hän etsii tietoisesti huomiota, mutta ei pystyy samanaikaisesti ottamaan sitä vastaan, koska se tuo hänet varjosta valoon. Kun hän seisoo muiden edessä, hän tuntee olonsa epävarmaksi ja muiden hallitsevansa häntä, koska hänen on täytettävä muiden odotuksia ja tiettyjä ehtoja. Hän on itse määritellyt nämä ehdot itsellensä, mutta hän ei koskaan tiedä, soveltuvatko ne todellisuuteen. Häneltä puuttuu turvatunne, koska hän ei tiedä, miten reagoidaan häneen sellaisena, kuin hän on. Hän pelkää, ettei löydä tukea ja ymmärrystä.

Saadessa huomiota, hän punnitsee ja mittaa sen määrän ja laadun. Jos mielestänsä tulos on alle 100%, niin se ei ole hyväksyttävää, koska hän haluaa täyden huomion. Vain niin hän tuntee olevansa tärkeä ja erityinen. Hän ei suvaitse jakamista, eikä vierellensä muita, jotka puhuvat vain omista asioista.

Hän tarvitsee kuitenkin huomiota kasvaakseen ja oppiakseen saadun palautteen kautta, mitä ja kuka hän on. Hän kysyy kysymyksiä ja etsii apua, mutta hän on luonut itsestään oman tarinansa ja pitää sitä yllä itsensä suojelemiseksi. Hän toivoo, että muut pystyvät parantamaan hänet hänen tarinansa pohjalta, parantamaan hänet yhdellä kosketuksella. Kun muut ovat valmiita auttamaan ja tukemaan häntä muutoksissa, hän hyökkää vastaan kieltämällä, kiistelemällä ja taistelemalla. Hän tekee kaikkensa todistaakseen, miksi hän ei voi, haluaa, eikä tarvitse muuttaa yhtään mitään. Hänellä on suuri pelko muutoksista, koska nyt hän pystyy hallitsemaan itseään, mutta hän ei tiedä mitä tapahtuisi silloin, kun hän katsoisi tarinaansa sisäänpäin ja sen taakse sekä alkaisi toteuttamaan muutoksia.

Ilman huomiota kasvaa paineet, joiden laukaisemiseksi tarvitaan jo äärimmäisiä ratkaisuja ja itsensä piiskaamista. Hänen kipukynnyksensä on sisäänrakennetun puolustuksensa takia sen verran korkea, että hänen täytyy yhä uudelleen testata ja siirtää itsensä rajoja. Hän ei huolehdi itsestään, hän on huolimaton kehonsa suhteen, koska hän ei tunne olevansa rakkauden arvoinen, hän pitää itseänsä esineenä, jota muut arvostavat. Hän on jäädyttänyt omat syvät tunteensa ja elää vain pintavärähtelyissä.

Seisoessa muiden edessä, hän ei voi avautua, koska hän ei luota muihin. Hänen on pakko puhua, mutta samalla hän rakentaa ja ylläpitää puolustustansa, sillä hänen mielestänsä muiden katseet näyttävät kuorivan hänet alastomaksi ja yrittävät tulla ihon alle. Hän pelkää hiljaisuutta, jossa on vain hän itse ja äänensä, joka vaimenee, eikä heijasta tai vastaa mitään. Hän pelkää, että puhuessaan hänen todellinen luonteensa paljastuu, ja jatkuva pelkonsa estää hänet sanomasta sanoja, jotka voisivat rikkoa muurin hänen ympäriltään, tuodessa näkyviin tuskansa. Mitä hän silloin tekisikin muiden edessä?

Milloin saapuisi hetki, jolloin toisen henkilön turvallisuutta tarjoava läsnäolo antaisi hänelle itseluottamusta avautumiseen ja kipukokemuksensa kautta hän pääsisi lopultakin eroon siitä tuskasta? Milloin heräisi riitävän iso tarve olla vapaa, jotta uskaltaisi astua sisälle omaan tuskansaa.

Marianne

01.12.2017.v