Kun
kaksi naista,
samaan
Aikaan, eri aikoina,
yhdessä
ja samassa paikassa
kokivat
samoja tunteita,
sitten
ajat sulantuivat yhteen
ja
yksi toisensa kautta
oman
tarinasi kertoi ...
„On
syksyssä synkkä surua,
kun
yksin olen jäänyt -
kaikki,
jotka ovat ollut,
on
älä nähnyt,
on
uudesta lähtenyt
ja
itsensä takana oven sulkenut.
Surulla
on violetti väri,
mikä
muistuttaa syreeni,
kevät
on vielä kaukana -
minä
muistan hänet,
mutta
vielä en näe,
hän
ei ole ulotuvilla.
Uppoavat
märät kyyneleet
pitkin
lasia alas -
minä
en itke
mutta
kyyneleet virtaavat
ulkopuolella
minua.
On
syksyä ja on surua,
yksinäisyys
on sielussa
aika
on mennyt ohi,
silti
olen vielä jäljellä.
Kaikki
olisi kuin eilen
vielä
olemassa ollut,
mutta
tyhjissä huoneissa
kaikuva
hiljaisuus
on
ammottava tyhjyys
siitä,
mitä ei enää ole,
niistä,
jotka minun kansaani eivät enää ole.
On
surussa vapauttava hetki,
seisoessaan
menneisyyden
ja
tulevaisuuden rajalla,
on
aika sulkea
itse
kirjoittamansa kirjan,
mikä,
kun ovi,
johtaa
nykyisestä ulos
edessä
odottavalle tielle.
Me –
minun aikani on lähtenyt ohi,
se
on loppunut huomaamatta,
yksin
jäädessään
ei
ketään ole jäljellä,
kuka
jäisi taakse,
jäisi
yksin
ja
odottaisi minun takaisin -
on
aika mennä tielle ...”
Marianne
07.05.2020.a
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti