Kun lapsi kasvaa omalla matkallaan ja oppii edelleen tuntemaan ja
käyttämään itseään ja kommunikoimaan maailman kanssa, sitten
hänen ns kasvukautensa, tai ikäerot, ovat kasvatustieteilijöiden
asettamat kehykset, jossa on mitattavissa olevat määrät
normaalisuuden ymmärtämiseksi - mikä on oikea ikäkohtainen ilmaus
ja tiedä mitä, milloin ja miksi se voi tapahtua, ja melko yleensä
se tapahtuu. Kaikki tämä on kaunista, mitä tarkka tiede on
tutkinut, varsinkin kun se toimii sujuvasti ja ja ohimennen, mutta
yhden ihmisen kasvu ei ole koskaan helppoa työtä ei hänelle
itsellesei eikä niille, joiden kanssa hän on yhteydessä ja kävelee
matkan varrella - ihmiset kasvavat keskenään.
Lapsi liittyy ihmisiin, kuka on hänen lähellään. Hän ei ole
täsmälleen sama kaikille, eikä itse koko ajan samalainen. Lapsen
polku on täynnä merkkejä ja usein tapahtuvia muutoksia. Hän ei
kävele oman tiensä erikseen, vain heidän seurassa, kuka lähettää
hänet matkallaan ehkä kasvattaa häntä. Sanotaan, että lapsi on
perheen peili ja opettaja vanhemmilleen, mutta kuinka lapsi voi olla
hänen vanhempiensa opettaja, kun vanhempi on hänen kouluttaja ja
oli olemassa jo lapsen syntyessä. Vanhemassa on jo ennemän kaikkee
tätä, mitä hän tietää, osaa ja on jo kokenut - vanhempi on jo
vanhempi kuin hänen lapsi.
Jokaisen perheen elämässä on mielenkiintoisia jokapäiväisiä
päiviä, kun kotona näyttää olevan sotku, koska mikään ei ole paikallaan ja perheenjäsenet osuvat toisiinsa
ja pintaan - lapsen "kasvattaminen" näyttää menevän
aidan taakse ja omien lasten käyttäytymisen kanssa ei ole ollenkaan
helppoa selviytyä - vanhempien yritykset, tarkastamalla omia
tunteitaan, tarkista lapsia eivät näytä onnistuneilta - "Kyllä,
Tanskassa on jotain mätä.” - Mitä valitetaan syyksi? Miksi,
kenellä ja kenessä on kysymys? Kenen käsissä on ratkaisun avain?
Vanhempi ei halua uskoa, että hänessä itsessään
voi olla jotain sotkuista, koska
kuinka hyväksyä tieto siitä, että lapsi tuli ja näyttää nyt
vanhemmilleen tien. Vanhempi on jo isompi ja viisaampi, ja hänen
sanansa on pidettävä ja hänen sanansa täytyy pysyä - siellä
paikassa, missä vanhempi korostamalla omien oikeuksiaan haluaa,
että lapsi lopettaa omien toimintansa ja olisi hiljaa, eikä olisi
näkyvä ja kuuluva - siellä on paikka, jossa vanhempi ei halua
katsoa itseään. Vanhempi pakotta suuremmalla voimalla -
rangaistuksen pelolla – hiljentää lapsen, että antaa itsellesi
mahdollisuuden paeta. Vanhempi etsii itsellesi ratkaisua ja kääntää
koko tarinan ylösalaisin - lapsella on ongelma, koska lapsessa on
ongelma ja siksi lapselle on löydettävä ratkaisu ns avun
etsiminen, kuinka lapsesta saadaan normaali tehdää ehkä
vanhemmalle ongelmaton.
Kuka on, kenen tarinassa, päähenkilö, kuka on osallistuja? Se joku
syttyy, jos tuntee kosketusta – sen kysymys tämä tarina on. Lapsi
ns aloittaa tarinan, jos hän tekee sitä, mitä ja miten hän tekee,
mutta itse asiassa avaa vanhempi itse reagoimalla sen osan itsestään,
mikä on odottanut oman aikansa, että antaa itsellesi mahdollisuuden
katsoa itseäsi ja kasvaa. Lapsi seisoo omassa paikassa auttaakseen
oman isäänsä tai äitiään kasvaa – se on se, kuinka lapsi on
hänen vanhempansa opettaja ja tämä tie on kahdenvälinen
yhteistyö.
Jos aihe ei ole lapsen, sitten lapsi pelaa omaa osaansa ja vanhempi
reagoi uudestaan ja uudestaan ja tämä aihe on vanhempien elämässä
tarkalleen niin kauan, kuin vanhempi alkaa huolehtii itsestään -
katsoo itseensä ja etsii ja kävelee tiensä itseni. Siksi,
kun lapsi tulee ja on, ja koskettaa,
vanhempi saa kysyä itseltään -
Mitä hänelle tapahtui ja miksi hänen tunteensa kasvoivat hänestä
suuremmiksi? Mitkä hänen tunteensa yrittivät piiloutua hänen
sisällensä? - ja vastaa
rehellisesti itsellesi, mitä ja miski hän todella tuntee itsessäsi ...
Marianne
29.04.2020.a
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti